Translate

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Tunnelmien vuoristoradalla




Juhannuksen vieton jälkeen en ole tapahtumissa enkä tunnelmissa tahtonut mukana pysyä! Oikein hengästyttää vieläkin.

Viikko kokon polttamisen jälkeen lähdimme kahdeksi viikoksi sukuloimaan Kreikkaan koko porukka. Kiitollisina otimme vastaan tällaisen järjestetyn tilaisuuden, koska varsinkin osalla meistä alkoi olla tarve päästä toiseen kotimaahan vierailulle päivittämään kunkin henkilökohtainen tilanne sukulaisten ja ystävien kanssa, päästä makoilemaan oman kodin omalle sohvalle tai vain halaamaan läpi ne rakkaimmat Kreikan serkut, tädit ja sedät.

En osaa tarkalleen sanoa, miksi minut valtasi apatia heti maahan tultuani. 

Lentokentällä, ennen yhtään virkailijaa, meidät toivotti tervetulleeksi vieraanvarainen ja ystävällinen hologrammi kuin valheellisesta teknisestä ulottuvuudesta.
Kentältä linja-autoasemalle vievän bussin tunnin pituinen reitti näytti ja tuntui tällä kertaa äärimmäisen rumalta ja epämukavalta: tienvarsien graffiteja täynnä olevat betoniseinät, lukemattomat roskat, rikkinäiset penkit ja kyhäelmät, tiesiltojen alla olevat muovipusseihin kootut asunnottomien omaisuudet... ne kaikki syvensivät alakuloani.

Kotimme näyttäytyi juuri sellaisena kuin sen jätimme: sementtiseinissä koloja maalauksen puutteesta, 17-vuotiset huonekalut aikansa eläneinä, verhot reikäisinä. 




Näkymä keittiömme ikkunasta
Kukatkaan eivät olleet jaksaneet







Bugatsa ja baklavas (ylh.) - pakolliset namit 

Poika seuraa savukkeen käärimistä - katoavaa kansanperinnettä




Oli pakko katsoa kaikkea pieneltä etäisyydeltä, talomme kattoterassilta




Telkkarissa puhuttiin vain ja ainoastaan tulevasta kansanäänestyksestä sekä sen jälkeen tulevaisuuden näkymistä: spekulointia, huutoa, selityksiä, vaatimuksia, syyttelyä, loputonta analyysiä jokaiselta kanavalta kaikkiin kellonaikoihin. 
Saimme kuulla tilannekatsaukset sukulaisilta ja tuttavilta. Ainoat valopilkut olivat sellaisten perheiden nuorten opiskelupaikat, joilla oli varaa lähettää jälkikasvu opiskelemaan toiseen kaupunkiin. 

Lähes kaikkiin muihin kuulumisiin kykeni suhtautumaan henkisesti tukahtumatta vain, jos pystyi katsomaan ja kuuntelemaan edes hiukan ulkopuolisena eikä vienyt sydäntään mukanaan heidän elämäntilanteihinsa.

Tunsimme miltei huonoa omaatuntoa kertoessamme omasta arjestamme suomalaisen yhteiskunnan suhteellisen oikeudenmukaisuuden, järjestyksen ja toimivuuden keskellä.

Olin kuitenkin kertakaikkisen hämmästynyt siitä, miten aidon sydämellisesti jokainen, jolle uudesta elämästämme kerroimme, iloitsi puolestamme. Iloitsi siitä, että olimme pelastautuneet, mutta moittivat meitä, koska emme olleet lähteneet jo aikaisemmin, paria kolmea vuotta sitten.
En vaistonnut hitustakaan katkeruutta, pisteliäisyyttä tai edes negatiivista kateutta, mikä olisi ollut ymmärrettävää niissä olosuhteissa. Päinvastoin, he käyttäytyivät, kuin olisivat itsekin saaneet osansa tuulahduksesta paremmasta elämästä. Haikeudella tosin.

Kreikkalaiset ovat ihmeellinen kansa.

Toisen viikon kuumuus vangitsi minut huohottavan hikisenä sisätiloihin lähelle ilmastointilaitteita, joten palattuamme Suomeen hengitin vapautuneena viileähköä koivuntuoksuista kesätuulta. Muutos oli melkoinen, kaikin tavoin.


Suomalaisen kerrostalon pihaa


Viikon kuluttua paluustamme lähdin mieheni kanssa ajamaan kohti Keski-Suomea, koska meidät oli kutsuttu ex-kollegani 50-vuotispippaloihin. 

Tapasin rakkaita opasystäviä 25 vuoden takaa ja taas tunteet kuohahtelivat nostalgiasta herkistymisen kautta railakkaaseen nauruun, kun huomasimme, miten helposti jatkoimme juttua melkein jatkamalla lausetta siitä, mihin sen olimme jättäneet kesken silloin kauan sitten.


                                Entiset kämppikset                                       (kuva:Heli Ervi)


Kirjoittamani kirjan herättämä positiivinen vastaanotto, innostus ja kiinnostus oli lyönyt minut ällikällä viime kuukausien aikana. Olin pitänyt esitelmän kirjastossa, antanut haastatteluja sanomalehtiin, kääntänyt päätäni eri asentoihin kuvauksissa eri puolella kaupunkia.
Nytkin matkojeni välille osui pitkiä haastatteluja ja heti seuraavana päivänä kuljetin tunnetun valokuvaajan pitkin järven rantoja niin, että hänen sandaalinsa katkesi napsahtaen puolukanvarpujen keskellä.
Kuvaukset hoidettiin, ja kuvaaja klenkkasi autolleen kuin kurki suolla jalkaansa nostellen, tuhansien eurojen varusteitaan kantaen.
Onneksi hän oli huumorintajuinen. 


Kesä- ja heinäkuu ovat täyttyneet tapahtumista, jotka ovat heiluttaneet tunteita äärimmäisyydestä toiseen, voimakkaasti ja yllättäen, ilahduttavasti ja räiskyen, mutta myös hiljentäen ja tuoden surua.

Täten varaan elokuun kaiken kokemani sulattamiseen. Palaillaan.