Translate

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kaskaiden laulu




    Kaskaat, säksättävät laulukaskaat tuntuivat täyttävän iltapäiväksi kääntyvän kuuman päivän koko ilmatilan. Kihisevää ääntä voi melkein koskettaa sormenpäillään, se tuntui vatsassa asti. Välillä se kuulosti pannulla tiriseviltä makkaranpaloilta, välillä taas vinksallaan olevalta radiotaajuudelta. Ääni kulki käsi kädessä auringon kanssa, ja ensimmäisen lomaviikon jälkeen se ikään kuin häipyi taka-alalle korvan tottuessa siihen.
    Kerran Päivin loman aikana oli sattunut kohdalle päivä, jolloin aamu oli yllättäen valjennut tavallista harmaampana, lämpimänä yhtäkaikki niin kuin aina kesäisessä Kreikassa, mutta myöhemmin taivaalle kerääntyneet pilvet roiskivat kunnon sadekuuroja, päättäväisesti ja voimalla.

    Raivoisasti kohisseen sateen jälkeen oli ollut oudon hiljaista, kuin joku ratkaisevan tärkeä elementti olisi puuttunut sypressien ja plataanien kehystämästä maisemasta. Kaikki tuntuivat odottavan jotakin.
    Kyläntien laidassa, kivisen talon seinustalla Päivin huoneiston puutarhan toisella puolella varjossa makoileva koira nosti päätään, käänsi niskojaan lurppakorvat heilahdellen, nousi istumaan. Linnutkaan eivät sirkuttaneet satunnaisia piipahduksia lukuun ottamatta.

    Päivi tuli ulos märälle parvekkeelle paljasjaloin, nojasi kaiteeseen, vilkaisi istuvaa koiraa.
Kun aurinko leikkasi väistyvät pilvet kahtia ja alkoi taas kuumentaa ilmaa tehden sen lähes höyryäväksi, kuului ensimmäinen varovainen "tsäk-tsäkä-tsäk...". Sitä seurasi toinen "tsik-tsäk-tsäk...tsik-tsäk-tsäk..".
    Seuraavia rytmisarjoja ei tarvinnut kauan odottaa, vaan kaskaat aloittivat alusta intoa puhkuen tärkeät ilmoituksensa kuin olisivat säilöneet kokonaisen tunnin kestäneen rankkasateen aikana valtavat määrät uutisia ympäristön lajitovereille kerrottavaksi.
    Meteli oli korvia huumaava, mutta naapuritalon koira hengähti syvään, laskeutui makuulle, laski päänsä levollisena etutassujensa viereen ja valmistautui torkuille. Kaikki oli hyvin taas.

    Naapurin kymmenvuotias pikkutyttö tuli ulos keskipäivän lepohetken jälkeen tuomaan koiralleen raikasta vettä päivän paahdetta helpottamaan.
Jassas, kiría Paivi! tyttö huikkasi Päiville, joka suunnitteli illan kävelyreittiään terassinsa katoksen varjossa istuen.
Jassu, Eléni! Ti kánis? Mitä kuuluu? hän kysyi jo tottuneesti kreikaksi.

    Kielitunnit Suomessa olivat kestäneet koko syksyn ja kevään, ja hän oli pyrkinyt olemaan jokaisella niistä mahdollisuuksien mukaan. Paljon siellä oli opittu ja opeteltu, harjoiteltu ja toisteltu, mutta parhaiten mieleen olivat jääneet ne muutamat lyhyet fraasit, jotka näyttivät olevan myös ne käyttökelpoisimmat paikallisten asukkaiden kanssa kommunikoidessa. 
    Hei, kiitos, mitä kuuluu, huomenta... niitä kaikkia hän sai käyttää joka päivä lomallaan ja kerta kerralta ne tulivat suusta helpommin ja luontevammin. Hän oli jo rohjennut lisätä repertuaariinsa muitakin lauseita.
    Kyläkaupan seinustalla punotuissa tuoleissaan päivystämässä istuvat vanhukset ilahtuivat joka kerta, kun hän osasi vastata näille tervehtimällä tai sanomalla "polí kalá" kuulumisten uteluihin. Heidän kasvoilleen nousi tällöin entistä leveämpi hymy, heille tämä vaalea suomalaisnainen oli jo yksi heistä siitä kerrasta lähtien, kun tämä oli sanonut heille itse ensimmäisen kerran "kaliméra!", huomenta! Nainen oli halunnut tietää ja oppia muitakin sanoja, joita oli sitten toistellut niin monta kertaa, että vanhusraati oli ne hyväksynyt.

Kalá, esís? Hyvää, entä teille, tyttö vastasi kohteliaasti.
Polí kalá, efharistó. Oikein hyvää, kiitos. Päivi osoitti tämän jälkeen puita, ilmaa, korviaan, sanoi "tsiktsik" ja kysyi:
Pos to léne? Miksi tuota kutsutaan?
Aa, aftón? Tzítzikas léjete, kiría! Tzí-tzi-kas! tyttö toisti monta kertaa, kunnes Päivi ja tyttö säksättelivät sanaa yhteen ääneen kikatellen lopulta niin lujaa, että koira nosti vesikupista päätään vilkuillen heitä säälivästi.
     Pitivät suurempaa meteliä kuin kaskaat konsanaan.



Tervetuloa kreikan tunneille keväällä 2018!  






sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Ihmisläheisyyden reviiri

(Teksti on julkaistu Länsi-Suomessa 15.10. 2017 nimellä Katso mua silmiin)


    Ei kai vain yhteiskunnan modernius ja vauraus ja toisaalta ihmisläheisyys ja luonteva sosiaalinen kanssakäyminen ole toisensa poissulkevia asioita?

    Suomessa palvelut on automatisoitu mahdollisimman pitkälle, ihmiskontaktien välttämättömyys on minimoitu. Ei tarvitse enää mennä jonottamaan virastoihin, ei tarvitse kysyä neuvoa kasvokkain ongelmiinsa, ei tarvitse kohdata kaupan henkilöstöä edes maksaessaan ostoksiaan, ei tule välttämättä kosketettua toista ihmistä kuukausiin.
    Tehokasta, vaivatonta ja kliinistä.

    Samaan aikaan yhä suurempi joukko ihmisiä tarvitsee ammattiapua mielenterveysongelmiinsa, vavahduttavan suuri joukko nuorista päätyy itsemurhaan. Uskallan väittää, että enemmistö ihmisten henkisestä hädästä minimoituisivat tiiviimpien ihmiskontaktien avulla.
    Ne perimmäiset tarpeet ihmiselle ovat kuitenkin pysyneet samana vuosituhansien halki, ne eivät ole automatisoituneet eivätkä ulkoistuneet.

    Ihmisen kohtaaminen läheltä, silmiin katsominen, koskettaminen, jutteleminen, kuunteleminen ovat asioita, jotka tekevät ihmisestä eheän ja psyykestä levollisen. Onhan todistettu, että jos pieni vauva ei saa tarpeeksi toisen ihmisen läheisyyttä ja kosketusta, hän ei kehity normaalisti.

    Eikö kristinuskon tärkein sanoma, sen puhtain ydin, ole rakkaus ja ihmisläheisyys? Jopa ateistitkin myöntävät, että uskonnon antamien ohjeistusten puuttuessa ihmisen tuntema empatia toista ihmistä kohtaan on se, mikä tekee ihmisestä ihmisen ja jonka tulee toimia ohjenuorana käyttäytymiselle. Se on moraaleista korkein.

    Ihmisten luonnollisesta läheisyydestä vieraantuminen on usein ollut aiheena meidän kahdessa erilaisessa kulttuurissa eläneiden keskusteluissa.
   Niiden syvimpiä syitä ruotiessani myönnän ilmaston ja väestömäärän erojen keskeisen merkityksen.
    Miten sosiaalinen kanssakäyminen voisi olla tuttua ja luontevaa, jos lähin naapuri asuu kilometrien etäisyydellä ja sinne pitää tarpoa – noh, vähän liioiteltuna – läpi kinosten ja jääkenttien? Koko elämän kirjo tapahtuu meillä yleensä sisätiloissa ihan käytännön syistä. Vierailut pitää erikseen sopia, mieluummin viikkoja tai ainakin päiviä etukäteen. Ulkona voi kaupunkialueellakin kävellä kilometritolkulla tapaamatta ketään muuta.

    Etelässä perheenemännät hoitavat viimeisimpien juorujen vaihdon suoraan parvekkeelta toiselle huutelemalla tai liukuikkunat sivuun vetämällä, ikkunalautaan nojaamalla.
    Mitenkä teet sen tuuletusikkunan kautta, joka on niin pieni, että jäät korvistasi kiinni heti ensi yrittämällä? Eikä siellä ulkona kuitenkaan kukaan ole kuulemassa. Saat nauttia siitä omasta rauhasta ihan tukahtuneisuuteen asti.

    Etelän maissa jaetaan omat asiat kevyemmin ja esteettömämmin muitten kanssa. Päivitellään, tuetaan, kerrotaan omia vastaavia kokemuksia. Vertaistukea parhaimmillaan ilman kalliita psykiatreilla käyntejä.

   En suostu uskomaan kansanluonteiden olemassaoloon! Emme voi kantaa geeneissämme jotain eristäytymisen, ylikorostuneen oman reviirin suojelun, vieraan ihmisen kaihtamisen dna:ta. Uskon mieluummin siihen, että lapset seuraavat vanhempiensa käytöksen esimerkkiä.
   Lapsi seuraa ja vaistoaa tarkkaan, katsooko oma vanhempi ihmisiä avoimesti silmiin, käyttäytyykö luontevasti muiden ihmisten läheisyydessä vai lyökö herkästi luukut kiinni väistämättömän kommunikaatiotilanteen edessä – ja matkii. Jos vanhemmalle tervehtiminen ja muiden huomioiminen on luonnollista, se on sitä myös lapselle ja hänen lapsilleen.











keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Rouva ja rouvan munat!



    Mikä ihme siinä on, että kun tekee yhtä asiaa, ajatusten pitää olla jo etukäteen jossain toisessa? Mikä kiire on ratkaista kahta tai jopa kolme asiaa täysin samanaikaisesti?
    Sen nyt ymmärtää kuka vaan, että yksi tekeillä olevista hommista kärsii laadultaan – tai se häviää tyystin, kuten viime aikoina muutamat opetusäänitteet.
    Toki ne aikanaan löytyivät sieltä, minne se yleishäirikkö "joku" oli ne laskenut käsistään: pyykkikorista. Täysin asiaan kuulumaton paikka.
– Kuka ne TÄNNE on laittanut? vaadin saada tietää. Neljä silmäparia tuijottaa minua sanaakaan sanomatta. Heille tapahtuma ei ole yllätys, näitä on sattunut viime aikoina useammin kuin kerran.

Kehtaanko kertoa?
Kehtaan, pakko laverrella se pois, vaikka hävettää.

    Viime viikolla tuntien jälkeen päätin lähteä opistolta kauppareissulle Lidliin. Laitoin ison mustan nahkaisen laukkuni auton tavaratilaan piiloon. Otin kuitenkin sieltä ensin lompakkoni ja kännykän. Ne tarvitsisin kaupassa.

    Lähdin matkaan. Reitti vei keskeltä kaupunkia mutkitellen. Välillä kaasuttelin vähän kovempaa, liikenneympyröissä pyörin maltillisemmin, niin kuin tapana on.

Saavuin Lidlin parkkipaikalle, nousin autosta, käännyin autoon päin ja ta-daa!!!
    Siinä auton katolla, lähellä reunaa, istuivat vierekkäin lompakko ja kännykkä! Kuin olisivat pyyhkäisseet hiuksensa silmiltä ja sanoneet:
    – Huh, kun oli tuulinen reissu. Vilu meinas tulla.

    Kakistelin paikallani kauhusta kankeana. Sieluni likinäköisillä silmillä näin, miten monta mahdollisuutta näillä kahdella olisi ollut levitä kuin korttipakka ympäri risteyksiä, ympyröitä ja liikenteenjakajia heti ensimmäisestä jyrkästä käännöksestä lähtien.
    Tämä oli opetus kantapään kautta numero kaksi.

Numero yksi sattui runsas viikko tätä aikaisemmin.

    Olin ostanut kärryt täyteen tavaraa eräästä paikallisesta ruokakaupasta: niissä oli kaksi pulleaa muovikassia ja päällimmäisenä, kirsikkana kakussa, 30 munan laakea lilanvärinen kenno.

    Tulin autolle, laskin kennon varovaisesti ensin pois tieltä – auton katolle –, jotta sain nostettua raskaat ostoskassit kärrystä auton takapenkille.
    Vein kärryt takaisin, otin rahakkeeni, istuin autoon ja aloin kaasutella kotia kohti.
    En päässyt vielä parkkialueelta pois, kun näin kolmikymppisen miehen viittoilevan.
    – Minulleko se huitoo? Mikä ihme tyyppi toi on? Ei kai se mitään rahaa halua tai muuta? mutisin itsekseni ääneen ajatuksiani, kuten olen tavakseni ottanut viime vuosina.

    Hiljensin miehen kohdalle, aloin varovasti rullata ikkunaa auki, mahdollisimman asiallinen "niin, voinko auttaa?" -ilme kasvoillani.
    – Nii mää sitä vaa, et rouva muna ova katom bääl!

    Niin, ne kassit olivat takapenkillä, mutta munat edelleen siellä auton katolla...
    – Voi kiitos nyt kun sanoit. Et viittis antaa niitä sieltä, kun en oikein viittis nyt nousta tästä..
    – Juu, täsä ne ova, olkka hyvä.
Otin munani nopeasti sisään, laitoin ne viereiselle istuimelle ja ajoin muina naisina pois parkkialueelta. Kuvittelin tietysti, mitä olisi tapahtunut ihmisille, autoille, kadunvarsille, kun kennoni olisi levahtanut katolta pitkin mantuja ympäristöä täplittämään.

    Tämä hajamielisyys saattaa olla perinnollistä.
    Äitini on ajatuksissaan yrittänyt avaimella vieraaseen, samanväriseen autoon. Kerran hän oli jo avannut (ovi ei ollut lukossa) auton oven ja ollut menossa sisään, vaikka ajajan paikalla jo istui itse omistaja.
    – Kyl tähä vaa mahtu viäl, jos oikke soviteta, oli mies huvittuneena tokaissut.

    Omenat eivät kauas putoa puusta, elleivät sitten hukkaa itseänsä matkalla.












maanantai 2. lokakuuta 2017

Hola ja bonjour!





Istun kansalaisopiston ala-aulassa askartelemassa sanapalapelejä kirkkaanvärisistä papereista ja katselen välillä ohikulkevia ihmisiä.
Joukko pirskahtelevia eri ikäisiä naisia pyyhältää määrätietoisesti jumppa-alustat kainaloissaan portaita kohti. He eivät hissin nappulaan koske, he ovat tulleet nauttimaan liikunnasta.
Neuvon ryhmän jos toisenkin vilkkaasti elehtiviä ulkomaalaisia oikeaan suuntaan opettelemaan vaikeaa äidinkieltämme. Nostan mielessäni hattua jokaiselle heistä, jotka oppivat sitä edes hiukan.

Iloinen nauru ja puheensorina kuuluvat käytävään asti myös omasta luokastani. Astun sisään ja huikkaan huomenet vieraalla kielellä. Sitä hetkeä on odotettu: vastaukset kaikuvat moniäänisinä, eritahtisina. Toiset lausuvat sanat lujasti, tätä on kotona harjoiteltu.Toiset vähän varovaisemmin, sanat tuntuvat vielä oudoilta ja hakevat suussa paikkaansa.
– Opettaja, opettaja! Mitäs nyt, kun en ole tehnyt läksyjä lainkaan? kysyy yli seitsemänkymppinen herra keveästi hymähdellen. Vaistoan kuitenkin pienen huolen häivähdyksen harmaiden kulmien takana. Vakuutan, ettei nurkkaan tarvitse mennä eikä jälki-istuntoa tule.
Huvittuneen helpottunut nauru kiirii ympäriinsä jokaisen kuvitellessa luokan seniorin seisovan nurkassa selkä päin muita kuten vuosikymmeniä sitten tapana oli. Täällä katsomme yhdessä nämä harjoitukset, tavaamme yhteen ääneen vaikeat lauseet ja harjoittelemme niitä niin monta kertaa kuin on tarvis.

Yleissivistävässä opinahjossa ei opita opettajaa eikä arvosanoja varten, kukaan ei pisteytä eikä arvostele oppimistuloksia, mutta niin vaan jaoin kyselylomakkeen eräänä keväänä, kun oppilaat ehdottivat:
– Eikös voitais pitää kokeet? Me haluaisimme tentin! He saivat kokeensa, mutta pieneksi pettymykseksi jätinkin kokeet heidän itsensä korjattaviksi.

On aikuisia, joille kaikki vieraat kielet ovat erityisen hankalia oppia. Silti he tulevat leppoisan ilmapiirin ja mukavien kanssaopiskelijoiden takia joka vuosi. Yhdessäolon lomassa mieleen jää kuitenkin aina jotain uutta, ja ulkomaan lomalla he osaavat taas yhden sanan lisää paikallisella kielellä. Se saa hymyn huulelle ja innon jatkaa.
On niitä, jotka aloittavat aina alusta uudelleen tai tulevat toistamiseen samalle kurssille:
– Päätin jättää itseni luokalle, selittää useamman vuoden oppilas ja jatkaa jo osittain tuttuja asioita uudella innolla. Tällä kertaa harjoitukset sujuvatkin jo paljon helpommin, ja ilo pilkahtaa silmissä.

Tunnin jälkeen opiskelija tulee kertomaan juuri päättyneestä lomamatkastaan.
– Minä sille tarjoilijalle sanoin niin kuin me täällä opittiin. Ihan itse tilasin kaikki ruuat alusta loppuun. Se kirjoitti tilauksen vihkoonsa, kiitti ja lähti keittiön puolelle.
Me siinä vaimon kanssa jännättiin, että mitäköhän sieltä nyt sitten loppujen lopuksi eteen saadaan syötäväksemme. Naukkailtiin paikallista viiniä ja odoteltiin. Oli hyvää, muuten.
Sieltä tulivat ruuat, ja tiedätkös! Ihan kaikki oli juuri sitä, mitä kuvittelinkin tilanneeni! Jätettiin hyvät juomarahat, ja sanoin vielä siinä lähtiessä paikallisella, että takaisin tullaan, kiitos.

Ei ole opettajalle isompaa kiitosta kuin nähdä ja kuulla onnellinen, innostunut ja ripauksen itsevarmempi opiskelija kertomassa onnistumisestaan säihkyvin silmin. Jokainen käännösharjoitus ja kielioppikoukeron selvittäminen ovat silloin olleet vaivan arvoisia.






Tarinan henkilöt ovat fiktiivisiä ja samankaltaisuudet täysin sattumanvaraisia.  

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Kaikuja kreikkalaisesta yhteiskunnasta


(teksti on julkaistu editoituna Länsi-Suomessa 17.9.2017 nimellä Bravo, bravo)


Olen seurannut viime kuukausien kirjoittelua lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Asiantuntijat korostavat analyyttisissa artikkeleissaan lasten tarvetta tuntea itsensä rakastetuiksi sellaisina kuin ovat ja saada paljon halauksia ja hellyydenosoituksia. Heitä pitäisi paijata.

Kolme poikaani ovat kasvaneet Kreikassa esi- ja myöhäismurrosikäisiksi asti.
Tultuamme Suomeen kolme vuotta sitten olen monet kerrat vastaanottanut kehuja lasteni kohteliaisuudesta, jutteluvalmiudesta ja avoimuudesta. Hyvin olen kasvattanut lapseni, kuulemma. Minä, joka en ole koskaan ollut edes erityisen lapsirakas (moikka vaan pojat!) enkä varsinkaan hali/pusu -tyylinen.
– En minä niitä mitenkään kasvattanut, ihan tavallisiahan nuo ovat, vastaan.

Olen muistellut sitä tapaa, jolla Kreikassa suhtauduttiin lapsiin, ja olen alkanut arvostaa "vanhanaikaista" perhekeskeistä kulttuuria entistä enemmän. Onhan sillä ollut iso osa lapsieni kasvamisessa sellaisiksi kuin he nyt ovat.

Siirrymme Kreikkaan.


Kun aikuiset kohtaavat sattumalta toisensa kaupungilla, he saattavat vaihtaa nopeat tervehdykset toisilleen, mutta välittömästi tämän jälkeen, ennen keskinäistä sananvaihtoaan, he kohdistavat huomionsa lapseen tai lapsiin, jos näitä jonkun mukana on.
Lapsi saattaa olla nuori aikuinen, teini-ikäinen, hädin tuskin kouluikäinen tai vasta rattaissa tuttiaan venyttävä piltti. Hän saa vieraan aikuisen huomion välittömästi: lepertelyn säestämänä pienimpiä otetaan kädestä, silitellään päätä ja kasvoja, suukotellaan. Hänen tasolleen mennään kyykkyyn tai otetaan syliin, kysytään:
– Mitäs sinulle sitten kuuluu? Mikäs sinun nimesi on? Otatko karamellin? Onpas sinulla hienot kengät! Jos lapsi vierastaa, hänelle annetaan vielä suukko ja lasketaan takaisin äitinsä luokse.
Kouluikäiselle kehutaan, kuinka paljon tämä on kasvanut, kuinka komea/kaunis tästä on tullut (lapsen ulkonäöstä ja kasvukäyristä riippumatta) ja tiedustellaan, milläs luokalla reipas koululainen taas onkaan ja mistä aineesta hän eniten pitää.
Kun lapsi on jo teini-ikäinen tai lähes parikymppinen, poskien nipistykset ja otsasuudelmat jätetään vähemmälle, mutta ollaan yhtäkaikki kiinnostuneita hänen elämänsä tärkeimmistä käänteistä: opiskeluista ja harrastuksista. Jos aikuinen on sukulainen, poskisuukot tietysti vaihdetaan, mutta muuten vieraskin aikuinen saattaa silittää nuoren hiuksia hyväksyvästi.
Lasta ja nuorta puhutellaan kehuvilla sanoilla joka lauseessa:
– Mainiota, loistavaa, niin sitä pitää, kyllä se siitä. Bravo, bravo!
Vasta kaiken tämän jälkeen aikuiset siirtyvät omiin kuulumisiinsa.

Lapset ovat mukana kaikkialla aikuisten kanssa, he tottuvat eri-ikäisiin ihmisiin, oppivat kunnioittamaan vanhuksia ja silittelemään pienimpiä läsnäolijoita. Murrosikäisetkään eivät kaihda nappaamasta seurueen pienimpiä syliin ja suikkaamasta suukon heidän poskelleen. He eivät silti ole vähemmän "cool" kuin muut ikäisensä. Toki heillä on omatkin menonsa.
Pikkulapset kiertävät syleissä kuin kiertopalkinnot, kuin suvun arvokkaimpina mestariteoksina ihailun kohteina, jokainen heistä, poikkeuksetta.

Eivät kaikki nuoret tietysti ole samanlaisia, niin kuin eivät kaikki aikuisetkaan. Ei jokainen heistä syöksy pienten lasten luokse; toinen on ujompi, toinen avoimempi ja välittömämpi, mutta uskaltaisin väittää, että he ovat kaikki kohteliaita ja toista ihmistä kunnioittavia.
Itse kaupungilla kulkiessani saatoin kysäistä tietä joukolta nauravia ja pelleileviä nuoria miehiä. He pysähtyivät, vastasivat ja neuvoivat teititellen minua kohteliaasti, huikkasivat "olkaa hyvä vain" heitä kiitettyäni ja jatkoivat nuorten meluisten miesten elämäänsä taas keskeytykseni jälkeen. Koskaan ei tarvinnut pelätä kuulevansa epäkohteliaita ylimielisiä tokaisuja, saati sitten haistatteluja.

Niillä lapsilla ja nuorilla, jotka ovat kuulleet ja tunteneet pienestä asti olevansa tärkeitä omina itseinään, rakastettuja sellaisina kuin olivat ja suuren perheen vaalituimpia jäseniä, ei tunnu olevan tarvetta kapinoida ja osoittaa halveksuntaa aikuisia ja heidän arvojaan kohtaan. Ei tämä tarkoita sitä, että he tekisivät kaikki niin kuin vanhempansa ovat tehneet, mutta heidän ei tarvitse tehdä muutoksia provokatiivisella mielellä.

Ketään vanhempaa en halua koskaan mennä neuvomaan sormi pystyssä oman lapsensa kasvatuksessa. Lähes poikkeuksetta lapsen oma vanhempi on paras vanhempi lapselleen ja hän kasvattaa lapsensa niin hyvin kuin osaa. Ei kuvailemani malli ole ratkaisu kaikkiin lasten ja nuorten ongelmiin Suomessa, eikä kaikkien lasten tarvitse olla kuten nuorin 13-vuotiaani, joka syöksyy halaamaan ison kerrostalomme eläkeläiset heti heitä pongattuaan. Kukin luonteensa mukaan.
Lasten tulisi kuitenkin mielestäni olla etusijalla jokaisessa perheessä. Siitä on hyvä alkaa.

Pappa piipahti käymään naapurista

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Itse tuoppini jäljet mä tunnen... ♪




    Kesäilta aluillaan. Päiväinen tuuli on jo tyyntynyt ja koivujen lehdet koristelevat pihan rauhallisina, väsyneinä monien tuntien tuiverruksesta.
    On se sininen hetki suomalaisessa illassa, joka jatkuu ja jatkuu vaikka kuinka, vielä juhannuksen jälkeenkin, vaikka monet lasin puolityhjänä näkevät alkavatkin jo kesäkuun puolesta välistä huokailla, että kohta ne valoisat tunnit alkavat taas vähetä. Illat synkistyvät ja kylmenevät. Kohta alkaa elokuun kuu kelmeillä kirkkaana ja linnun viserrys vaieta.

    Nyt näyttää kuitenkin vielä kesältä, tuoksuu kesäillalta, joka ei hetkessä pimene. Astelen kotipihan poikki sandaaleissani, hihaton pusero ja plyysinen jakku päälläni.
    Mies oli yllättäen soittanut minut tuopilliselle lähipubiin, jossa hän 
usein istui hetken töiden jälkeen ennen kotiin tuloaan. Hän oli saanut sieltä monia tuttuja huonolla suomellaan ja vähän paremmalla englannillaan mutta ennen kaikkea ystävällisellä asenteellaan, jota vakituisetkin, pubia olohuoneenaan pitävät, osasivat arvostaa. Nämä olivat kurkkuaan myöten täynnä teeskenteleviä, itseään jollain tavalla parempina pitäviä ihmisiä, jotka ylenkatsoivat kaljakansaa ja pubiperheitä.
    Kreikassa vastaavaa tarkoitusta palvelevat kafeniot. Niihin mennään tapaamaan tuttuja ja tiedetään, kenet mihinkin aikaan päivästä tai illasta sieltä suurella todennäköisyydellä tapaa. Siellä saatetaan nauttia ouzo tai olut, mutta useimmiten kupponen kahvia. Sinne mentiin päivittäin, ehkä toisenkin kerran illemmalla.
    Kafenio
ita miehelläni on ollut eniten ikävä näinä kolmena Suomen vuotena. 


    Sinne lähibaariin nyt astelin, vähän peloissani siitä, miten minuun suhtauduttaisiin, minkälaisen vastaanoton saisin.
    Tervehdin sisään tullessani kaikkia, tapani mukaisesti. Seurasi varovaista tunnustelua, keskustelua aiheesta jos toisestakin. Oli happy hour ja tuoppeja kolahti pöydälle pareittain.
    Olisin halunnut ottaa muistilehtiöni ja kynäni esiin. 
Pöydässämme oli kiehtovia ihmisiä, jotka siinä ympäristössä avautuivat elämäntarinoillaan ystävälliselle vastaanottavalle vieraalle. Tässä seurassa pieninkin vilpillisyys, halveksunta ja väheksyminen olisi huomattu ja tuomittu. Rangaistu hiljaisuudella. 
    Tämän kaurismäkeläisemmäksi eivät illan tunnit voineet tulla: pienillä tavallisilla ihmisillä oli tuhansien kilometrien pituiset elämäntarinat täynnä kohtalon jallitusta ja sen suomia palkintoja.
    En tarkoita, että jokainen pöydässä istuva olisi yhtäkkiä avautunut minulle, hetki sitten seuraan istuneelle, elämänsä käänteistä. Kuuntelin keskusteluja, ja mieheni kertoi heistä (salakielellämme) enemmän: kuka missäkin asui, missä työskenteli, oliko puolisoa tai lapsia. He kertoivat kuitenkin mielellään enemmän vieraallekin, kun olivat ensin varmistuneet tämän "turvallisuudesta" ja empatiakyvystä. Esittivät hyväntahtoisia kysymyksiä meidän tilanteestamme, joista mielelläni kerroin. Kysyivät ilman tahdittomuutta, ilman tunkeilevaisuutta.


    Katkeruutta, kaunaa, anteeksiantoa ja toivetta paremmasta. Hersyävää naurua. Äärimmäistä herkkyyttä, rakkautta, pelkoa pahemmasta. Halauksen ja ymmärretyksi tulemisen tarvetta. 


    Jokaisella erilainen tuopin jälki. 






maanantai 5. kesäkuuta 2017

Iloa mustista banaaneista



    Äitini oli tuonut lasten koulujen päätöspäivää varten ihanan kimpun ruusuja kotiini. 
    Usein ruusujen tuoma ilo oli lyhytaikainen; ne alkoivat painaa päätänsä alaspäin jo saman päivän aikana tai näyttää kalman merkkejä viimeistään seuraavasta päivästä lähtien.
    Tämä nimenomainen syvänpunainen tusina sen kun komistui: kukat aukesivat entisestään, ryhdistäytyivät pystympään ja pistivät katselijan huokailemaan. Tai siis minä huokailin. Perheemme miehet totesivat yksi toisensa jälkeen: "Joo, niin on", kun olin kiinnittänyt heidän huomionsa vängällä olohuoneen kukkien upeuteen. 

    
    Aistien iloja eivät synnyttäneet kuitenkaan samalla pöydällä astiaansa yhä syvemmin painuneet, kuorestaan kokonaan mustuneet kolme banaania. 
    Sammaloituneiden muistilokeroiteni uumenista vilkutteli epätoivoisesti valoa joskus käyttämäni ratkaisu ylikypsiä banaaneita varten. Pulpahtihan se sieltä: reseptivihkossani oli ohje banaanikakun väsäämiseen ja siihen tarvittiin nimenomaan kolme parhaimmat päivänsä nähnyttä hedelmää.

    Viime kuukausina olin leiponut todella harvoin ja nyt kuvittelin mielessäni, miten itse tehdyn leipomuksen tuoksu ilahduttaisi koko kansaa ja miten kakun valmistumisen jälkeen seuraisi raastava pettymys kun julistaisin:
– Tätä ei sitten saa syödä ennen kuin kolmen päivän kuluttua! Niin reseptissä sanotaan!
    Enhän minä sellaista voisi tehdä. Saisin aikaiseksi neljä pahantuulista keittiössä sieraimet levällään haahuilevaa olentoa, jotka etsisivät jotain, jota VOI nyt syödä.
    Päätin leipoa ensin pullaa ja sitten vasta lopuksi laittaa banaanikakun tunniksi uuniin kypsymään. Sen tuoksu olisi helpompi kestää tuore pulla suussa, raesokeri hampaissa rouskuen.
    Sitäpaitsi pullaakaan ei ollut tullut tehtyä miesmuistiin.

    Kävin kaupassa hakemassa täydennyksiä ja ryhdyin taikinan tekoon. Hyvä sitko, tarpeeksi kaardemummaa, munissa keltaiset keltuaiset. Voita, ei margariinia, tursuilemaan sormien lomista vaivaamisen lopuksi. 

    Kun leivotut kanelipitkoni (teen aina samanlaisia, saksilla leikattuja pötköjä) olivat nousseet ja ne alkoivat tuoksua uunista koko keittiöön, odottelin reaktioita. Ei mitään.
Kotona tosin olivat vain kaksi poikaani, muut omilla teillään ties missä. 

    Kun pitkot olivat valmiita, päätin käydä ilmoittamassa asiasta molemmille tietokoneitten ääreen. Tapahtui kaksi kertaa sama asia. Avasin huoneen oven. Huomasin avonaisen ikkunan. Ennen kuin ehdin avaa suutani, pojan silmät levähtivät auki, kuulokkeet pamahtivat pöydälle ja hän riemastui:
– Ai se tuoksu tuli sittenkin meiltä! Luulin, että tuolta ikkunan kautta tuli pullan tuoksu jostain toisesta kodista niin kuin ennenkin, mutta nyt kun avasit oven, tajusin, että SINÄ olet tehnyt pullaa!

    Pehmeää, kanelin ja kardemumman makuista lämmintä pullaa, raesokeria, kylmää maitoa. Siinä oli taivas seuraavien minuuttien ajan.
    Loputkin perheestä tipahteli ulkoa sisälle:
– Alaovelle asti tuoksui tuore pulla. Hienoa, että se tuli täältä meiltä!

    Näihin kuviin, näihin tunnelmiin oli helppo heittää kirsikka ja mainita, että tuossa kypsyy vielä banaanikakkukin, mutta sitä voi syödä vasta kolmen päivän kuluttua..
– Wow, great! kuului juniorin kommentti. – Kahteen kertaan wow!

    Pitäisiköhän leipoa pikkasen useammin?


Tarinan päähenkilöt
 

    

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Vaappuva lentokone



    Kreikan koti maanantaina, toisen pääsiäispäivän aamuna 20 vaille seitsemän. Ovikello soi, hätäisesti vielä toistamiseen.
    Kälyni siellä oli, pääsiäiskampauksensa vielä unesta sekaisena ja entistä pörröisempänä 
kasvoja kehystäen: 
    – Papus (kr. παππούς = isoisä, vaari) on varmaankin kuollut!
    Kävin herättämässä mieheni ja menin alakertaan, jossa oli jo toisenkin kälyni perhe. Tämän tytär oli tullut antamaan papukselle hänen tavanomaisen lääkkeensä kymmenisen minuuttia sitten eikä ollut saanut vanhusta hereille. 

    Kosketin appeni otsaa. Se oli jo kylmennyt. Etsin sormillani häivähdystä pulssista kylmäihoisen leuan alta kuin lääkäri. 
    Ei mitään. Hiljaisuus. Rauha. Tyyneys. Tyhjyys. Keveys.

    Olimme jännänneet jo pitkään, ehtisimmekö nähdä mieheni isää hengissä enää pääsiäisenä, joka sattui osumaan kerrankin samaan aikaan Suomen pääsiäisen kanssa. Seuraava kerta olisi kahdeksan vuoden kuluttua, joten olimme varanneet viikon matkan jo hyvissä ajoin. 

    Appeni oli omasta halustaan lopettanut lääkkeidensä napsimisen, oli vähitellen lopettanut kirkossa käymisen – ja jättänyt kaikkien suut ammolleen ihmetyksestä.
    Kaksi ja puoli kuukautta sitten hänen kaikenlainen aktiivisuutensa oli luisunut alamäkeä: jaloillaan pysyminen, liikkuminen, jopa syöminen alkoivat olla työn ja tuskan takana. Lääkärin mukaan kaikki hänen terveyteen liittyvät arvonsa olivat erittäin hyviä, joten kyseessä oli puhtaasti elämänhalun ja -voiman loppuminen. 

    Olimme tehneet lähes kolmeksikymmeneksi tunniksi venyneen matkamme edellisenä keskiviikkona. Olimme saapuneet kotitalollemme kymmeneltä illalla, jättäneet matkalaukut omaan asuntoomme ja kokoontuneet kaikki kolme perhettä appeni sängyn ympärille. 
    Vanhus näytti täysin erilaiselta kuin kaksi vuotta sitten. Hän oli laihtunut, kutistunut, kuivunut. Tekohampaaton suu oli kuopalla ja auki, pää takakenossa, silmät enimmäkseen kiinni tai hieman raollaan. Maa veti ihmistä puoleensa, kuten oli tapana sanoa.
   

    Toinen kälyistäni osoitti meitä vastatulleita yksitellen ja kysyi apeltani: Kukas tämä on? Tunnistatko tämän?
Vaikka varsinkin nuoremmat poikani olivat kasvaneet ja muuttuneet paljon kahden viimeisen vuoden aikana, appeni kohdisti vaivalloisesti katseensa 
jokaiseen, zoomasi tarkkaan ja ilmoitti kunkin nimen tunnistettavasti. 
    Hän oli vielä kanssamme läsnä, vaikka julistikin usein haluavansa jo kuolla. Toisaalta hän oli puhunut tästä nimenomaisesta toiveestaan isoon ääneen jo viimeiset kymmenen vuotta, niin ettei se meitä uutisena hätkähdyttänyt. Erona oli se, että hän esitti toiveensa nyt hiljaa, väsyneenä.

    Viime viikolla kälyni oli käynyt isänsä kanssa läpi valokuvia meistä kaikista. Hän oli kysellyt tämän arvioita jokaisesta erikseen, kreikkalaisilla kun on tapana tivata pieniltä lapsiltakin: 

– Kumpaa rakastat enemmän, isää vai äitiä? saattaen piltin todella hankalaan tilanteeseen. 
    Papus ei ollut jaksanut antaa sanallista arviointiaan vaan hän oli tehnyt sen kädellään. Hyvä ihminen oli saanut hänen toimivamman kätensä ranteen pyörimään ympyrää: kelpo ihminen. Erityisen siunauksen ansaitsevalle ympyrä oli vielä laajempi jos mahdollista. 
    Kälyni osoittaessa kuvaa sisarensa häiriöitä paljon aiheuttavasta moniongelmaisesta nuoresta miehestä papus oli antanut armon käydä oikeudesta ja elehtinyt kädellään "menettelee, no niin no, ihan ok". Kyseisessä eleessä käsi on vakaana kämmen alaspäin, ja sitä vaaputetaan kuin huojuvaa lentokonetta vuorotellen reunoilta ylös ja alas. 
    Albumi oli tuonut esiin kuvan minusta. 
    Papus oli miettinyt tovin kauemmin... ja vaaputtanut kättään. 
    
    Houkuttelevaa olisi päätellä, että appeni oli sinnitellyt hengissä tuloomme asti ja antanut meidän valmistella pääsiäistä, jopa syödä pääsiäissunnuntain juhla-aterian keskenämme ja päästänyt sen jälkeen irti elämän kahleista.

    Mikään muu näissä byrokratian labyrintin maissa ei suju niin nopeasti ja mallikkaasti kuin kuoleman jälkeiset muodollisuudet ja hautaus!
    Hautaustoimisto oli vartissa herättänyt ja lähettänyt edustajansa tummaan pukuun ja kravattiin puettuina paikalle. Nämä vahvistivat kuoleman – varsinaisen virallisen kuolintodistuksen kirjoitti toimistoon kutsuttu lääkäri –, ottivat mukaansa vainajan arkkuvaatteet ja veivät hänet toimiston tiloihin sovittuaan 
ensin puhelimitse hautauksen ajankohdan samaksi iltapäiväksi.  

    Papuksen koti viimeisteltiin huonekaluja järjestellen, tummasävyiset matot kirkasväristen tilalle, imuroiden ja pyyhkien. Sen tekivät suvun naiset ja naapuruston tädit. Kälyni oli onneksi jo etukäteen vaihtanut puhtaat verhot toisten tilalle.
    Tehtyäni oman osuuteni siirryin miesten seuraan keittiöön niin kuin yleensä, koska heidän tarinointinsa tuntuivat kotoisimmilta ja hurtimmilta kuin naisten aiheet.
    Parin tunnin kuluttua papus tuotiin arkussa kukkien ja ikonin peittelemänä takaisin kotiin, olohuoneeseen. Naiset kiiruhtivat kuljettamaan savuavaa suitsukeastiaa ympäri arkkua kolme kertaa. Voimakkaan tuoksun myötä tunnelmaan tuli vahva tuulahdus ortodoksisen kirkon maailmasta.
    Siinä vaiheessa olimme vaihtaneet tummat vaatteet päällemme ja sukulaisia, naapurustoa ja tuttuja oli tullut pikkuhiljaa paikalle enemmän. Puhelintiedotukset olivat saaneet pienet purot liikkeelle ja suruviesti levinnyt laajalle hämmästyttävän nopeasti.

   Kun papus oli taas kotona, kävin herättämässä pojat, kertomassa heille tapahtuneen ja kehottamassa heitä tulemaan papuksen luokse. Heille kuolleen ihmisen näkeminen ja koskettaminen oli jo tuttua ja luonnollista, olihan anoppini kuollut kahdeksan vuotta sitten.
– Papus näyttää paljon nuoremmalta nyt, sanoi kuopukseni iloisena.

    Seurasivat papit suitsukkeineen ja ristinmerkkeineen, hautajaissaatto, siunaus kirkossa yli kahdensadan silmäparin alla, hautajaiset ja vielä kerran vastaanotto kotona. Lopuksi me 40 lähisukulaista kokoonnuimme syömään ja juomaan läheiseen tavernaan niin kuin papus oli halunnut. Hän oli maksanut kulut jo etukäteen ja olisi ollut mielissään siitä, miten hän sai kerättyä veljet, sisaret, serkut ja pikkuserkut lapsineen leppoisan, hyväntuulisen pöydän ääreen. Kuulumisten vaihto, vitsailut ja rentous eivät hänen hautajaispöydästään saaneet puuttua eivätkä puuttuneet.
    Nauru ja itku, ilo ja suru ovat sisaruksia, sanovat kreikkalaiset. Niin ovat elämä ja kuolemakin, saman kultakolikon eri puolia.


    Istuskelimme pohtimaan filosofisen professorisielun, vanhimman poikani kanssa tuntemuksia paluusta toiseen kotiin kahden vuoden jälkeen. Olimme yhtä hämmästyneitä siitä, ettei se herättänyt kummallekaan meistä suuria tunteita haikeasta kotiinpaluusta, vaikka koko entinen elämämme perheenä liittyi sinne kiinteästi.
    Miten se voi olla mahdollista? 

    Toisaalta taas nykyinenkään kotimme Suomessa ei tuntunut Kodilta isolla k:lla; se oli vain paikka, joka oli omamme (tai jota maksoimme, jotta se tulisi kokonaan omaksemme) ja jossa tällä hetkellä elimme normaalia hyvää arkea. Tätäkö tarkoitti juurettomuus? Kotimme oli yhtä aikaa kaikkialla eikä missään.

    Keskimmäinen poikani vietti paljon aikaa ulkona pelaten jalkapalloa kavereidensa kanssa. Hän nautti täysillä! Sanoi tuntevansa itsensä enemmän kreikkalaiseksi kuin suomalaiseksi avoimuutensa, iloisuutensa ja välittömyytensä takia.
– Täällä toisetkin ovat samanlaisia kuin minä.

    Nuorin tuskin tajusi, missä mennään: hän kellahti entiseen sänkyynsä älyllinen kännykkä kädessään pelaamaan pelejä ja katselemaan videoita. Hänen maailmansa ja kotinsa oli aina mukana.

    Mieheni masentui päivä päivän jälkeen enemmän ja enemmän varsinkin, kun pääsiäisen iloisimmat juhlapäivät olivat ohi. Isänsä kuoleman juuri nyt kun olimme paikan päällä hän koki helpotuksena sekä meille sukulaisille että isälleen. Sen sijaan raadollisen arkitodellisuuden avautuminen hänen lapsuudenystäviensä ja sukulaistensa kertomusten kautta oli se, joka sai epätoivon mustan pilven asettumaan myös hänen sydämeensä. 

    Ulospääsyä, toivon pilkahdusta, minkäänlaista helpotusta ei ollut näköpiirissä. Jokaisella oli velkataakka harteillaan kurjistamassa tilannetta. Ns. ok- tai hyvin pärjääjiä oli pari kolme tuttua. Kaikki iloitsivat heidän puolestaan. Samoin ensimmäisten miehelleni lausuttujen kommenttien joukossa oli poikkeuksetta:
– Kuinka iloisia olemmekaan siitä, että ymmärsitte lähteä täältä pois! Se oli parasta, mitä voitte tehdä! 

    Olimme kuin vankilasta ehjin nahoin pakenemaan päässeitä ja elämän syrjästä kiinni saaneita.
    Viimeisenä iltana mieheni huokaisi tummin silmin eteensä tuijottaen: 

– Varmaan tulee kulumaan ainakin viisi tai kuusi vuotta, ennen kuin tulen tänne seuraavan kerran. Varsinkin nyt, kun isä ei ole enää elossa. En varmasti tule! hän varmisti vielä.
    Vain kivisydäminen ihminen olisi voinut ohittaa nämä ihmiskohtalot sydämen särkymättä. Elämäniloiset, rennot, rinta rottingilla vaikeudet vastaanottavat kreikkalaiset näyttivät piestyiltä, alistetuilta koirilta.

    Paluumatkamme teimme lukuisilla linja-automatkoilla ja kahdella lennolla Euroopan halki pohjoiseen, kohti sateisempia pilviä ja havupuumetsiköitä. 

    Lentokone taisteli turbulensseja vastaan, se vaappui vasemmalta oikealle kuin sanoakseen: 
– Matka on ihan ok, siinä ja siinä, kelvatkoon.

Elämä on, kunnes sitä ei enää ole.

















torstai 30. maaliskuuta 2017

Kuin toisessa maailmassa





    Puolisoni nappasi kassillisen tyhjiä oluttölkkejä mukaansa siivouskomeron koukusta lähtiessämme ulos. Juoma oli Virosta tuotu, joten tölkit eivät kelvanneet kauppojen kierrätysautomaatteihin. 
    Metalliroskis oli niitten paikka.
    Olimme menossa autotallille ja roskissuoja oli matkan varrella. Mies meni edellä, jäin kymmenen metriä jälkeen kun nappasin vielä puhelimen mukaani keittiön pöydältä.

    Tulin paikalle inan myöhässä: hän oli juuri kumonnut muovikassillisensa melkein tyhjään roskatynnyriin, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin valkoisella pohjalla "VAIN LASIA".

    Näytin hänelle viereistä tynnyriä, kyljessään teksti "METALLIA". Sinne ne olisi kuulunut laittaa, sanoin.
-Occhhhhhh..., mies kohisi järkyttyneenä. Eipä ollut huomannut lukea, oli vain olettanut, luottanut muistikuvaansa, joka siis heitti metrillä.

    Mitäkö tein? Mitä tekee tunnollinen, sääntöjä kuuliaisesti noudattava kansalainen, varsinkin paluumuuttaja, joka pyrkii sopeutumaan uudelleen suomalaiseen yhteiskuntaan?
    Pyysin häntä kallistamaan lasisäiliötä reilusti, koska säiliö oli lähes tyhjä. Tämä taas tarkoitti, että koska säiliö oli melkoisen syvä, ne kymmenet litistetyt virolaiset Saku-tölkit olivat lähes ulottumattomissa – "lähes" oli haaste!
    Otin muovipussin käteeni, mies kallisti säiliötä entisestään ja upotin itseni vyötäröä myöten pää alaspäin törkyiseen säiliöön noukkien sen pohjalta kaikki sakuset ja laitoin ne muovipussiin yksi kerrallaan. 

    Homman keskeytti vain hervoton nauruhepuli, joka kaikui pöntössä muovisen ontosti, kun mietin tilannetta ulkopuolisen silmin nähtynä.
    Käväisipä mielessäni myös, ettei olisi hienohelmaisempi frouva moista mennyt tekemään.

    Pääasia oli, että roskat tulivat oikeaan paikkaan, vaikka se vaatikin toiseen maailmaan sukeltamista. Jäin pohtimaan myös, oliko teko sen väärtti.

    Kuvaa minulla ei tapahtuneesta ole, enkä aio mennä kuvaamaan roskista.